Anekdootteja
ja seikkailuja musiikin maailmassa

Antti Nissilä

 

Kiire oopperaan

 

Kävimme Minnan kanssa vuonna 1999 katsomassa Verdin Don Carlosta Pariisin Opera Bastillessa. Komea oli esitys moderneine lavasteineen ja kansainvälisine laulajatähtineen, mutta mieleen jäi myös matka hotellilta oopperatalolle.

 

Olen lukenut ranskaa vain lukion D-kielenä,  ja senkin lähinnä ääntämyksestä kiinnostuneena, mutta se ei Pariisin-matkalla ollut este yrityksille selviytyä arkipäiväisistä tilanteista ja kevyestä small talkista ranskaa käyttäen. Taksimatkankin päätin tyylikkäästi hoitaa maassa maan kielellä.

 

Kuskille selvisi toki heti kohde, ja jutustelussa pääsimme jopa siihen pisteeseen, että mainitsin laulavani itsekin oopperaa. Kaikkia kuskin lauseita en ymmärtänyt, ja sorruin tuhoisaan turistin perustaktiikkaan: kun en saanut kiinni natiivin ajatuksesta, nyökkäilin myöntävästi hymähdellen.

 

Kuskin stressitaso nousi minulle selittämättömästä syystä keskustelun aikana, ja hän alkoi selittää ongelmista keskustan liikenteessä tuona päivänä. Pariisissa oli meneillään suuri Gay Pride -paraati, jossa 30 000 homoseksuaalia vaelsi karnevaalikulkueena poliisisaattueissa kaupungin kaduilla. Ymmärsin, että kuski joutuisi ajamaan poikkeuksellisia, lain vastaisia reittejä, muuten emme millään ehtisi oopperaan.

 

Matkan aikana saimme kuulla runsaasti muiden autojen tööttäyksiä ja kuskin hermostunutta puhetta. Ja muiden liikenteessä olleiden elekieli oli ajoittain varsin helppoa tulkita.

 

Ehdimme varsin hyvissä ajoin perille. Suoritukseensa selvästi tyytyväinen kuski kysyi matkan päätteeksi, minkä osan laulaisin esityksessä. Hiukan hölmistyneenä totesin, että olemme menossa vain katsomaan esitystä. Taksiautoilijan hiljentymisestä ja tunnelman viilenemisestä päätellen olin alkumatkasta hymähtänyt jotain toisen suuntaista hänen kysymyksiinsä.

 

 

Outo sana

 

Opettaessani musiikin teoriaa musiikkiopistossa Ikaalisissa järjestin oppilailleni ryhmätyön, jonka tarkoituksena oli perehdyttää heidät musiikin terminologiaan. Olin koonnut monisteellisen vierasperäisiä musiikkitermejä, ja pyysin ryhmiä selvittämään omatoimisesti niiden merkityksen. Luokan pöydällä oli pino hakusanakirjoja, jotka olivat käytettävissä ryhmätyön aikana.

 

Työ eteni ongelmitta, kunnes yksi oppilaista viittasi ja sanoi, ettei yhtä monisteessa olevaa sanaa löydy käytössä olevista kirjoista. Kun kysyin, mikä sana mahtoi olla kyseessä, sain häkellyttävän vastauksen: ”Anaalinen”.

 

Olin halunnut oppilaiden selvittävän tonaalisen ja atonaalisen musiikin eroa. Mutta toden totta, olin lipsauttanut sanaan atonaalinen pahimman mahdollisen kirjoitusvirheen. Puolet luokasta räjähti nauramaan ja toinen puolisko halusi selvityksen siitä, mille nauretaan. Mitään ei ollut tehtävissä tilanteen pelastamiseksi, ja tiesin, ettei lipsahdus jäisi vain tämän ryhmän tietoon.

 

Noin puolen vuoden ajan jouduin kantamaan lisänimeä Anaali-Antti, mikä aiheutti kiusallisia tilanteita muun muassa kaupan kassajonossa.

 

 

Efektit kuntoon

 

Keväällä 2010 esitettiin Ikaalisissa käsikirjoittamaani musiikkinäytelmää Luontoilta. Ensi-illassa saatiin väkevä muistutus siitä, mihin viime tipan tekniset säädöt johtavat.

 

Näytelmän äänitekniikkaosaston efektivastaava päätti kenraaliharjoituksen jälkeen tehdä pientä hifistelysäätöä tehostelevyyn ja polttaa levyn kotonaan uudestaan korjausten jälkeen. Minulle ei missään vaiheessa valjennut, mistä muutoksista oli kyse, sillä kenraaliharjoituksessa efektit toimivat mainiosti.

 

Efektimiehemme toi levyn puoli tuntia ennen ensi-illan alkua äänipöydän luokse. Kenelläkään ei siinä jännittyneessä mielentilassa enää tullut mieleen soittaa levyä koemielessä läpi.

 

Näytelmän ensimmäisen puoliskon viimeiseksi punch-lineksi olin suunnitellut lavalla aiemmin käyneen 15-metrisen lohikäärmeen come-backin. Lohikäärme hoiperteli näyttämön keskellä sijainneen radiostudion mikrofonin ääreen ja totesi ääribassoiseksi hidastetulla äänellä: "Väliaika, kahvia ja pullaa". Vitsi tehosi aina, paitsi ensi-illassa, jossa vastaavassa tilanteessa päädyttiin dada-taiteen puolelle. Lohikäärmeen saavuttua mikrofonin ääreen efektilevyltä tulikin - kiitos muuttuneen raitanumeroinnin - karitsan määkinää. Oikeaa raitaa ei äänimiesten yrityksistä huolimatta löytynyt, joten yleisö siirtyi kahville ja pullalla lievän hämmennyksen vallassa. Väliaika oli juuri ja juuri riittävän mittainen palauttamaan normaalin verenpaineeni.

 

 

Suihkutenorina

 

Lauleskelen usein kotosalla omaa ohjelmistoani vinoon väännetyillä teksteillä. Tiedostan tähän tapaan liittyvän riskin, mutta aika hyvin olen välttynyt siltä, että muunnellut tekstit putkahtaisivat esityksiin. Eräässä yksitystilaisuudessa tulella leikkiminen kuitenkin kostautui. Esitin Eino Leinon runoon perustuvaa kappaletta, jossa todetaan: ”Tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks, käy kulkukin helpommaks.” Kotiversioni mukaisesti vaihdoin  ”tuiskun” ”suihkuksi". Laulun loppuosan välttelin häkeltymistä - ja katsekontaktia yleisön kanssa.

 

 

ABBA-sikermä ja Aku Ankka -paita

 

Santahaminan hiekanmakuisesta alokasajasta selvittyäni vietin varusmiesaikani loppuosan Kaartin Soittokunnassa. Soittokunnan nuotistossa kului monen monta kuivakkaa hetkeä, kun etsimme 7000 mapin keskellä stemmoja orkesterin soittajille. Yksi tuokio nousi kuitenkin pölyisen arjen yläpuolelle.

 

Presidentti Mauno Koiviston vävy saapui eräänä marraskuisena aamuna nuotistoon 15-vuotiaan poikansa kanssa. Poika oli tulossa kahdeksi viikoksi työharjoitteluun soittokuntaan, ja pistäytyi Mechelininkadun kasarmilla tutustumiskäynnillä. Kapellimestari, musiikkikapteeni Raine Ampuja esitteli ylpeänä nuotistoa ja sen kattavaa kokoelmaa, joka sisälsi muun muassa lähes kaikki kansallislaulut puhallinorkesterisovituksina. Ampuja nappasi myös viihdemusiikin hyllystä mapin ja totesi, että nuotistosta löytyy runsaasti kevyempääkin musiikkia. ”Tässä on esimerkiksi puhallinorkesterille sovitettu Abba-sikermä”, kapellimestari ehti sanoa, ennen kuin mapista putosi lattialle ruotsalainen miestenlehti. Hämmentynyt musiikkikapteeni sälytti muitta mutkitta syyn varusmiesten niskoille. Annoimme sen hänelle anteeksi.

 

---

 

Nuotistonhoitoa huomattavasti mielenkiintoisempi (ja onneksi myös määrällisesti merkittävämpi) osuus isänmaan palvelua Kaartissa oli keikkailu varusmiesyhtyeen ja soittokunnan kanssa. Parhaimmillaan keikkoja osui samalle kuukaudelle noin kolmekymmentä, ja samana päivänä saattoi olla sekä klassinen kirkkoesiintyminen että viiden tunnin hämyinen tanssikeikka.

 

Viihdytimme myös armeijan ylintä johtoa presidenttiä ja ministereitä myöten. Miniminatsoilla varustettu sotilas koki hetkellisiä vallantunteita, kun monikymmenpäinen kenraalijoukko tanssi tahtimme mukaan tai kuunteli esityksiämme.

 

Keikoillemme lähti silloin tällöin erittäin vapaaehtoisesti myös kuuden kuukauden palvelusta suorittanut soittokunnan kirjuri, jonka rooli esiintymisissä rajoittui lähinnä autoiluun ja mikrofonipiuhan kantamiseen. Kirjuriystävämme nukkui yleensä keikan ajan takahuoneessa - mikä varmasti voitti ajankäytöllisenä vaihtoehtona olleen kasarmipalveluksen. Kirjurin torkkujen ansiosta yksi kadettikoululla järjestetyistä juhlista päättyi mieleenpainuvaan näkyyn, kun armeijan nokkimisjärjestyksen ääripäät kohtasivat.

 

"Vakiofaneihimme" kuulunut puolustusvoimain komentaja Gustav Hägglund oli  jälleen läsnä kenraalikunnan iltatilaisuudessa, ja saapui tanssien päätyttyä kiittelemään yhtyettämme. Kaivoimme luonnollisesti esiin pönäkimmän ryhtimme, kun otimme kiitoksia vastaan. Kirjurimme kuuli siinä vaiheessa kolinaa lavan suunnalta, heräsi ja päätteli keikan siirtyneen roudausvaiheeseen. Epäsiistihkö ja melko pitkä tukka nukkumisesta sekaisin, silmät rähmässä, Aku Ankka -paita komeasti esillä napittamattoman maastotakin alla hän lampsi laiskan näköisesti lavalle. Kenraali Hägglundin reaktiota odotellessamme pidätimme henkeä, mutta "Gussea" tilanne ei pahemmin tuntunut hätkähdyttävän. Hän ojensi kätensä yllättyneen kirjurin suuntaan ja tokaisi rennosti: "Terve sullekin!"

 

Mitä isompi herra, sitä vähemmän pätemisen tarvetta.

 

 

Ehkä on parempi, että säveltäjä itse...

 

Euroopan parlamenttiin vuonna 2004 valittu Hannu Takkula harrasti nuorempana yksinlaulua. Hän kävi laulutunneilla Tampereen konservatoriossa, esiintyi ahkerasti ja julkaisipa omia hengellisiä sävellyksiään sisältäneen äänitteenkin.

 

Erään kerran Hannua oli pyydetty laulamaan häätilaisuudessa, johon itse olin säveltänyt uuden laulun hääparin kunniaksi. Opiskelin tuossa vaiheessa sävellystä Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla, ja nuoruuden innolla ujutin myös häälaulun melodiaan akateemista nokkeluutta. Yksinkertaisuuksiin ei sopinut sortua edes juhlamusiikissa!

 

Harjoittelimme kantaesitettävää laulua häitä edeltävänä päivänä, ja Hannu tuntui omaksuneen erikoisen melodian aika hyvin.

 

Hääjuhlassa moderni serenadi muuttui kuitenkin farssiksi. Hannu eksyi ensimmäisen minuutin aikana niin pahasti oikeiden sävelten lähimaastoon, että päätti keskeyttää esityksen. Hän ratkaisi tilanteen spontaanilla välijuonnolla: ”Ehkä on parempi, että säveltäjä itse laulaa tämän kappaleen.”

 

Ei minussa ollut miestä sanomaan vastaan, vaan astuin nöyrästi lavalle. Omaa suoritustani kuvaa vihkipastorin lohduttava kommentti taiteilija Takkulalle: ”Älä välitä Hannu, Antti lauloi vielä huonommin.”

 

Vietimme seuraavat puoli tuntia hiljaisina poikina ulkosalla, ennen kuin palasimme vaivihkaa hääkakkua maistelemaan.

 

 

Ikävä sanoa näin kirkossa

 

Kesällä -98 olin mukana Tampereen Oopperan kuorosta kootussa ryhmässä, joka esiintyi Jaakko Ryhäsen kanssa Espoon kirkossa. Konsertti kuului maineikkaaseen Urkuyö ja aaria –sarjaan, ja kirkko oli myyty ääriään myöten täyteen. Vaille lippua jääneitä kuulijoita varten konsertin järjestäjä oli tuonut paikalle massiivisen äänentoistokaluston, ja satamäärin ihmisiä saapui kirkon ulkopuolelle kuuntelemaan konserttia kaiuttimien välityksellä.

 

Ennen konserttia harjoittelimme ohjelmistoa konserttipaikalla yhdessä pianisti Risto Laurialan kanssa. Kun bassotaiteilija Ryhänen kuuli kuoron miesten suorituksen Rossinin Petite messe solennelle –teoksessa, hän totesi kontraoktaavissa soivalla puheäänellään: ”Ikävä sanoa näin kirkossa, pojat, mutta teidän laulunne kuulosti kyllä aika munattomalta.”

 

Kuoron bassot ja tenorit painoivat lausahduksen tarkasti mieleensä – ja niin tekivät myös sadat kuulijat, jotka odottivat konserttia kirkon ulkopuolella. Äänentoistoryhmä oli nimittäin aloittanut soundcheckin, ja Ryhäsen kommentti vyöryi kaiuttimien ansiosta suurella voimalla ympäri kirkonmäkeä.

 

 

Ei nimi kappaletta pahenna

 

Ensimmäisiä Kari Rydmanin sävellystunneilla saamiani ohjeita oli se, että kappaleille on syytä antaa aina kansainvälisesti toimiva nimi. Olen noudattanut neuvoa melko kuuliaisesti, vaikka toisinaan ulkomaankieliset nimet saattavat vaikuttaa mahtipontisilta - kuten vaikkapa lapsille suunnatuissa pedagogisissa kappaleissa. Toisaalta silloin voidaan opettaa nuorille soittajille myös vieraiden kielten sanavarastoa.

 

Yksi soitetuimmista nuoriso-orkesterikappaleistani on sankarillista elokuvatunnaria muistuttava Local Heroes. Ainakin yhdelle 10-vuotiaalle soittajalle otsikko oli tuottanut  jännittäviä mielleyhtymiä. Syksyn harjoituskauden lopulla muusikonalku tuli kapellimestarin luo pohtimaan, että orkesterin joulukonsertissa soitetaan varmaan ainakin "toi Local Herodes".

 

---

 

Nimisekaannuksia saattaa syntyä, vaikka sävellys olisi nimetty suomeksikin. Kun säveltämäni laulun Kyynelten kiertorata mukaan nimetty Pentti Hietasen albumi keikkui Suomen albumilistan kärkipäässä, nimeen jumiutui jostain syystä viikosta toiseen eri tiedotusvälineissä toistunut painovirhe. Levy esiintyi listoilla nimellä Kyynelten kiitorata. Alkuperäinenkin nimi on tarpeeksi dramaattinen, eikä ole ihme, että virheellinen muoto sai aikaan toistuvaa hymähtelyä. Kiemurtelin ruudun ääressä, kun tv:n listaohjelman juontajat lukivat papereistaan "Kiitoradan" sijoituksen ja virnuilivat avoimesti melodramaattiselle otsikolle.

 

 

Mitäpä sitä ei taiteen eteen tekisi

 

Kersantin rooli Tampereen Oopperan Manon Lescaut'ssa kuului niihin töihin, joiden kohdalla voi hyvällä syyllä ihmetellä, että niistä jopa maksetaankin. Pesti sisälsi mukavan miehekästä tepastelua ja sopivasti mitoitettuja laulurepliikkejä oikeiden oopperatähtien seurassa - ilta illan jälkeen täyteen myydyn Tampere-talon lavalla.

 

Näyttämötyöskentelyn näyttävimmät osuudet liittyivät Karita Mattilan kanssa painimiseen. Esittämäni kersantti taltutti Manonin käsirautoihin ja esteli tämän pakoyrityksiä naisvankilasta. Viimeisen esityksen jälkeen huokaisin helpotuksesta, että isommilta mustelmilta säästyttiin - puolin ja toisin, sillä tähtisopraano tuntui bodanneen itsensä melkoiseen lihaskuntoon.

 

Harjoitusvaiheessa olin hieman huolissani käsirautakohtauksesta. Rautojen lukitseminen ranteisiin piti tehdä niin kovalla vauhdilla, että sähläyksen ja vahinkojen riski oli todellinen. Niinpä ehdotin - täysin viattomasti tietenkin - että käsirautojen laittamista harjoiteltaisiin hiukan erikseen. Tästä huolimatta kenraaliharjoituksessa onnistuin raudat laitettuani kadottamaan niiden avaimen reikäisen taskun läpi takkini vuorin sisään. Kun kahlittu Karita pimeissä kulisseissa seurasi avaimen etsintää, hän nyökkäsi suuntaani ja totesi tenoripääosaa esittäneelle Stephen Mark Brownille: "He's a pervert!"

 

 

Vaarallinen mies

 

Bassobaritoni José van Dam konsertoi -90-luvun puolivälin tienoilla Sibelius-Akatemian konserttisalissa Helsingissä. Sali oli lähes täysi, vain hajapaikka siellä täällä oli jäänyt vapaaksi. Itse istuin parvekkeen takimmaisessa rivissä.

 

Yhden hajapaikoista käytti hyväkseen laulutaiteilija Petteri Salomaa, joka tömisteli kesken konsertin parvekkeen eturiviin, nojasi kyynärpäillään kaiteeseen, käänsi katseensa taaksepäin ja tarkasteli kaikessa rauhassa, keitä muita tilaisuuteen oli saapunut. Salomaan villapaitaan ja saappaisiin sonnustautunut kaksimetrinen olemus teki syvän vaikutuksen ainakin vieressäni istuneeseen tip top -tyylikkääseen amerikkalaisseurueeseen. Joukkio seurasi Salomaan sisääntuloa huolestuneen oloisena, ja yksi herroista kuiskasi muulle seurueelle: "Keep an eye on him!"

 

 

Pedaali löytyy

 

Vierailimme johtamani Kamarikuoro Cantandon kanssa Pohjois-Italiassa keväällä 2006. Esiinnyimme Padovan seudulla osana pohjoissatakuntalaista lähetystöä, joka solmi monialaisia yhteistyö- ja ystävyyssuhteita alueelle.

 

Pienessä kyläkirkossa pitämämme konsertti jäi mieleen ennen muuta parhaan kokemani akustiikan vuoksi, mutta myös pianistimme Kimmo Hakalan sankarillinen sopeutumiskyky ansaitsee maininnan.

 

Ohjelmistossamme oli melko runsaasti pianosäestyksellisiä kuorosävellyksiä. Seurueeseemme liittynyt viulisti Kirsi-Maj Katajamäki oli niin ikään valmistanut ohjelmistoa esitettäväksi yhdessä Kimmo Hakalan kanssa. Niiinpä pyrimme varmistamaan ennen matkalle lähtöä, että esiintymispaikoissamme on asianmukaiset instrumentit. Ja meille vakuutettiin, että asia on kunnossa.

 

Konserttipäivän aamuna saimme kuitenkin kuulla, ettei kappelissa ole flyygeliä. Eikä itse asiassa mitään muutakaan soitinta.

 

Iltapäivään mennessä alkoi vaikuttaa siltä, ettei pianoa näin lyhyellä varoitusajalla löytynyt lähistöltä. Ensimmäisenä ratkaisua ongelmaan tarjosi asuttamamme hotellin omistaja. Hän kertoi omistavansa sähköpianon, jonka saisimme lainata illaksi. Kun piano saapui näytille, oli pakko alkaa miettiä seuraavaa mahdollisuutta. Sähköpiano oli seisaaltaan soitettavaa ns. casio-cowboy -mallia, ja erityisesti pedaalin puuttuminen teki soittimen klassiseen tyyliin sopimattomaksi.

 

Olimme jo melko epäuskoisia onnistumisen suhteen, ja lupasimme, että jos lähistöltä löytyy soitin, jossa on pedaali, niin sinstrumentin muulla laadulla ei enää tässä vaiheessa ole suurempaa merkitystä.

 

Vähän ennen lähtöä konserttipaikalle meille tultiin kertomaan ilouutinen: soitin, jossa on pedaali on käytössämme - ja jo paikalla kappelissa.

 

Perillä esiintymispaikalla katseemme sitten harhailivat jonkin aikaa pianoa etsien, kunnes oivalsimme, että alttarin tuntumassa oleva pieni sähköurku oli tarkoitettu käyttöömme. Puheemme pedaalista oli ymmärretty niin, että tarvitsemme urkujalkiota. Sähköurusta löytyi noin neljä äänikertaa, jotka kaikki muistuttivat soinniltaan Tiimarista ostettua melodicaa. Niillä pianistimme vei kuitenkin urheasti ohjelmiston läpi - ja suurella menestyksellä, tottakai.